Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa täst palatakses takaisii Timon MBNET etusivul - Click here to return back to the front page of Timos' MBNET homesite

Klikkaa täst palatakses takaisii Mahdoton AllStars bändi -sivul - Click here to return back to the My Impossible AllStars Band page

Klikkaa täst palatakses takaisii Joitakuita pohdintoja sivul - Click here to return back to the Some ways Of Thinking page

Mahdoton AllStars bändi normaalilla kirjakielellä - My Impossible AllStars Band with norm Finnish language

Kid Antrium Music

Eräänä päivänä sain postia Kid Antrium -yhtiöstä, jossa nämä ilmaisivat kiinnostuksensa liittää erään lauluni kokoomalevylleen. Lähetin heille musiikkitiedoston, ja ilmeisestikin he ovat todella tehneet lupaamansa levyn. Voit tarkistaa asian klikkaamalla allaolevaa linkkiä:

Klikkaa tästä siirtyäksesi Kid Antrium Mucic - kompilaatiolevyn sivulle

Mutta on myös täysin mahdollista, että lähettämäni 50 taalaa meni mustin perseeseen. Olen joskus ajatellut, että mitäpä jos minulla olisikin joskus ollut ihan oma bändi, ihan oikeine soittajineen. Olisi ollut ihan oikea treenikellari, jossa olisivat lojuneet erilaiset musiikin tekoon liittyvät kamat? Olisiko se ylipäätään ollut mahdollista? No, ei tietenkään, mutta sitävastoin on hyvinkin mahdollista perustaa vieläkin mielikuvitusbändi - siis eräänlainen All Stars -bändi, joka olisi kuvitteellisesti käynyt keikoilla, ja kertonut haisevassa keikkabussissa kaikki tunnetut basistivitsit. Bussin kylkeen joku olisi maalannut sanan PERSE, ja auton etumaskissa olisi ollut graffiti TÄSSÄ MENEE ILOISIA HULLUJA. Jossakin Länsi-Suomen tanssipaikassa taas paikalliset painijat olisivat vaatineet tangoa, ja sitä he olisivat myös saaneet. Elämä olisi ollut monin eri tavoin sangen herttaista ja mukavaa, ja syyssateisia teitä olisi riittänyt - kilometri toisensa jälkeen, ja vitsitkin olisivat kiertäneet keikkabussissa ainakin kymmenettä kierrostaan. Bändillä olisi pitänyt olla samantapainen asenne, jota olin kerran aistivinani Pertti Metsärinteen bändissä tämän soittaessa Jänhiälän tanssilavan nurkkaan ahdetussa loukossa, joka oli sen paikan stage. Tämä siis tapahtui Joutsenossa, kauan sitten. Luonnollisestikaan en käytä seuraavassa tämän kuvitteellisen bändin potentiaalisten jäsenten oikeita nimiä, koska olen havainnut, että jos minä käytän joitakin nimiä netissä, ovat ne tuotapikaa jonkun Google -hakukoneen haarukassa. Nyt Google hakee esimerkiksi Jartsu Häppä nimistä henkilöä, jota ei ole olemassakaan, mikä on tietenkin vain hauskaa. Parempi käyttää siis täysin tekaistuja nimiä, koska lukijan kannalta on lopultakin samantekevää, mitä käyttämäni nimet ovat, koska hän ei näitä tässä esitettyjä henkilöitä kuitenkaan tunne, ja oikeatkaan nimet eivät merkitsisi lukijalle mitään. Sekään ei merkitse mitään, että sivulla on heidän kuviaan, sillä eiväthän he nyt enää, herra paratkoon, tuollaisilta näytä. Pääasia on aina hyvä tarina, joka kulkee eteenpäin kuin juna, tai onnekas päätön kana - miten vain haluatte. Kaikkihan me tunnemme erään matemaattisen menetelmän vaikeissa laskutehtävissä, eli tuon onnekkaan arvauksen. No niin. Varhaisin mahdollisuus omaan bändiin minulla olisi ollut vasta oppikoulussa, jossa Rakastaisen Pekalla oli bändi - ainakin oman kertomansa mukaan, ja pari kappalettakin oli kuulemma sävellettynä. Harjoittelimme yhdessä yhden ainoan kerran, ja kun kävi ilmeiseksi, ettei Pekka osannut muuta kuin nuo mainitut kaksi omaa biisiään - minun kolmeani vastaan, bändiajatus jotenkin unohtui. Tosin Pekalla oli kotonaan ihan oikea treenikellari. Toinen mahdollisuus bändin perustamiseen olisi ollut työskennellessäni suuressa Rauhan mielisairaalassa, jossa oli potilaana Ruuben Bräsänen, jolla oli potilashuoneessaan sähkökitara, nuottiteline, ja paljon, paljon nuotteja. Oli mukava soitella sen sähkökitaralla, vaikka en osannutkaan muuta kuin Tatuoidun naisen. Täsmennettäköön tässä vielä: siis minä olin siellä sijaishoitajana, ja hän silkkana potilaana. Kun minä lähdin kotiin töiden jälkeen, jäi hän öitsemään hullujenhuoneelle, ja heristelemään ikkunoiden kaltereita. Se oli sellainen kenkäkauppiaan poika, joka oli viettänyt käytännössä koko ikänsä mielisairaalassa, ja saanut siellä tuhansia ja taas tuhansia terapiatunteja - ainakin joka toinen päivä. Kaikki ahdistukset oli varmaankin käyty läpi, ja lapsuuskin koluttu laidasta laitaan. Lapsuus oli, tavallaan, kuin kuiviin imetty sukka. Terapeutti oli märissyt unettavalla äänellään tunnista toiseen, ja raporttipinot olivat kasvaaneet hiljalleen kattoon saakka. Runsaista terapiaistunnoista huolimatta Ruuben teki itsemurhan hukuttautumalla Saimaaseen. Hautajaisissa omaiset olivat, kenties, olleet murehtivinaan, ja esittäneet osanottojaan, kuten tapana on. Mutta sitten kaikki olivat unohtaneet Ruubenin, ja hänen kitaransa oli varmaankin päätynyt kaatopaikalle. Niin se käy. Toinen mahdollinen All Stars -bändin jäsen olisi voinut olla Jartsu Häppä, jonka nimi viittaa vaikkapa kintaalla päivän peiliin. Jartsu oli jossakin nuoruutensa vaiheessa soittanut oikeassa bändissäkin, ja alkuaikoina hänellä riitti mielenkiintoa myös minun hengentuotteisiinkin, vaikka hän oli jo pienenä syntynyt vanhaksi. Ankea, perin ankea oli Jartsun sielunmaisema.

Jartsu ei ollut kitaristina lähelläkään Antsun tasoa, mutta ajoittain hänkin tavoitti helposti biisin kuin biisin sisäisen tunnelman, sikäli kun sisäiseltä ahdistukseltaan kykeni. Jartsu ei koskaan keksinyt mitään uutta, tai omaperäistä - paitsi ehkä sähkökäyttöisen hammasharjan (joka tosin oli jo keksitty aikaisemmin). Tosin hän kuunteli erittäin sujuvasti muiden tekemää musiikkia, ja myöhemmin erityisesti sitä parempien ihmisten musaa. Kun hän puhui Mozartista, hän käytti sanaa Mosse, tuttavallisesti, ihan kuin melkein parhaasta kaveristaan. Aina se halusi olla jotakin hienompaa kuin olikaan, ja aina se halusi olla myös sivistynyt, tai ainakin saada jonkun hienon tutkinnon. Minä en ole koskaan tuntenut itseäni kovinkaan sivistyneeksi, vaikka minulla onkin viittä vaille korkein mahdollinen akateeminen tutkinto, ja en ole myöskään liiemmälti liikkunut sivistyneissä piireissä. Minä kai sitten olen enemmänkin tuollainen kansanmies, joka sai ikäänkuin salavihkaa vilkuilla kotvasen salattua tietoa, ja joka viskattiin sitten ulos huutaen:

et ole koskaan kuulunut meihin!

Mutta mitäpä tuosta. Jartsun käytettävyyttä muusikkona rajoitti kuitenkin enimmin se, että hän oli niin sanotusti hurahtanut, ja kiihkoili joskus lujastikin asian kanssa. En muista kertaakaan kuulleeni häneltä normaalia puhetta normaaleista asioista, tai hänen kertoneen elämästään noita pieniä ja viehättäviä sattumuksia. Ehkäpä niitä ei ollutkaan. Jartsu osallistui halpana rivisoittajana erääseen valtakunnalliseen radio-ohjelmaan, jossa lauloin omia biisejäni, ja puhuin pehmoisia. Minulla oli tuolloin jotekin vääristyneen ihannoitu kuva yhteskuntamme laitapuolen kulkijoista, ja kuvittelin heilläkin olevan (jollakin ihmeellisellä tavalla) hienoja ideoita, ja päämääriä, ja että heillä olisi jonkinlaista moraalia ja vastuuntunnetta. Kuitenkin tosiasiat puhuivat kaikkea tätä vastaan: tuolla muuan rautaketjulla ja puukolla varustautunut raaka mies viiltelee puukolla poikansa kasvot piloille, tai täällä taas joku toinen kaivaa lusikalla silmiä jonkun vähämielisen päästä. Maailmalta tulvivissa uutikuvissa taas niitataan miljoonia siviilejä ja lapsia, jotka sattuvat olemaan jonkin asian esteenä, tai muutoin vain tien tukkeena - eli vallitsee eräänlainen psykopaatin moraali: mitäs käveli vastaan. Rikollisissa ei yksinkertaisesti voi olla mitään ylevää, ja heidän elämänsä kulku osoittaa, että päämäärätkin puuttuvat. Ja jokainen meistä voi olla rikollinen, ja oman elämänsä hernesopankeittäjä. Hieman myöhemmin tarjolle asettui Antsu Äimä, joka oikeasti osasi soittaa kitaraa, ja mahdollisesti myös mandoliinia - ja poikkihuiluakin. Antsussa ei ollut ulkoisesti mitään erikoista, ja tuskinpa sisäisestikään Tuskinpa hänestä olisi tullut idolia, jonka perässä lukuisat fanit olisivat juoksennelleet, sillä Antsu oli perin tavallinen, ja muistakin kuinka hän eräässä saunassa, runsaan juhlakansan humistessa ympärillä, kysyi minulta: mitähän hyvää sitä on elämässään tehnyt, että on tähän lauteille päässyt? Viittasi kai siihen aineelliseen hyvään, josta sai nauttia, kuten olla ansiotta hammaslääkäreiden poika, olla hyvin akoittunut, ja kaikkea sen sellaista. Vauras suku on kuin juna, johon kerran hypättyään ei tule hevillä ulosheitetyksi, jollei sitä halua - mutta jos junasta joskus lähtee, kuten minä, ei voi enää koskaan palata siihen takaisin.

Antsu soitti kitaraa melkein aina kun sai sellaisen käsiinsä, ja harjoitteli tuntikausia päivässä sen soittamista, kuten ylläolevassa kuvassa, jossa hän tapansa mukaan rämpyttelee minun kitaraani, tutkimattomin pojanilmein: tilu-lilu-lilu-loilaa. Antsu opiskeli oikeaa, hienompaa musiikkia, ja lauloi eukkonsa kanssa mm. Kalsarit -nimisessä yhtyeessä, joka pyrki esittämään sellaista taiteellisempaa musiikkia. Yliopistoväellä on aina ollut tuollaisia taipumuksia, josta esimerkkinä olkoot vaikkapa yhtyeenä Semmarit, tai sitten erilaiset kurkkulaulantakokoonpanot, ja sen semmoiset. Ne ovat sellaisia enemmän tai vähemmän sisäänlämpiäviä systeemejä, jotka verkottuvat maailmaan eri tavoin. Niinpä monissa maailman yliopistoissa öristään kurkkulaulantaa, ja töristetään Diggeridoota, ja ollaan tekemisissä samalla kaikkien kaltaistensa kanssa ympäri maailmaa, ja lähetellään eemaileja sinne sun tänne asian tiimoilta. Mitä erikoisempaa, sitä parempaa. Minä en koskaan päässyt mukaan näihin sisäpiireihin, eikä minua niihin koskaan edes kutsuttukaan, ja niinpä kuljin omia polkujani, jonka varrella seisoivat Alfred Tanner, Hiski Salomaa, ja lukuisa joukko vastaavanlaisia uudempia kansanartisteja. Antsusta tuli sittemmin jonkinlainen musiikkimaisteri, eli musiikin opettaja. Voin hyvin kuvitella hänen opettavan jollekin finninaamaiselle teinille kuinka soitetaan se tilu-lilu-lilu-loilaa niinkuin se pitää soittaa, istuen paskanjäykässä asennossa kitaraa polvilla pidellen, ja näppäillen samalla kieliä sormilla, kämmen täsmälleen oikeassa kulmassa. Voin myös kuvitella kuin nämä samat finninaamat alkavat lopulta väsyttää, ja mitenkä se tilu-lilu-lilu-loilaa käy pävä päivältä aina vaan ankeammaksi, ja eräänä päivänä Antsukin katsoo vessan peiliin, näkee siellä vainajan kasvot, kuten Juhani Peltonen näki, ja tiesi siitä kuoleman tulleen lähelle. Tai sitten voi käydä tosinkin: mies voisi liityä yhtyeeseen Dysharmoninen Viila Ja Kakku, ja rikastuttaa kihvelimusiikin genreä. Kukaan ei tiedä miten ihmisten tässä maailmassa voi käydä. Esiinnyin itsekin eräänä vuonna Antsun ja hänen silloisen eukkonsa kanssa kiertämällä koulujen ala-asteita, joissa hoilattiin laulua: etkö ymmärrä, vaikka sulle kerroin..., ja muita hupaisia lastenlauluja. Ehdotin jo tuossa vaiheessa etkö ymmärrä - lauluun uusia sanoja laulun, kuten ...että sullekin, genitaalini näytän... ja niin edelleen ja edelleen, muta en saanut juurikaan vastakaikua. Antsun eukko oli tuolloin siinä vaiheessa, että ei ymmärtänyt ollenkaan tuollaista kauniin laulun pilaamista. Kun lopettelimme laulamista, pennut ryntäsivät ulisten ulos, ja pianpa jotkut lapsista jo leikkivätkin koulun pihalla läjää ja jyskäpäätä, ja muita lapsuuden riemullisia leikkejä. Kaikista noista lapsista tuli, valitettavasti, aika pian sohvaperunoita, tai ylipainoisia nuoria alkoholisteja, joten turhaan menivät nekin veisut. Ne olisi vointu suoraan ajaa pihalle sitä jyskäpäätä tai läjää leikkimään, ja unohtaa saman tien. Mutta bändiä ei syntynyt, ei ainakaan Antsun kanssa, ja tuskin sitä edes koetettiinkaan kovinkaan voimaperäisesti. Antsua ei näet kiinnostanut se musiikki, jota itse harrastin, kuten lappilaisten joikalaulut, ja uskoisinkin, ettei hän minun lauluistani mitään tiennytkään, sillä Kalsarien musiikki veti häntä yhä enemmän ja enemmän puoleensa. Kerran Kalsarit, aina Kalsarit - tai sitten, jos on onni myötä, Dysharmoninen Viila Ja Kakku. Oikeastaan ainut musiikinlaji, jota hän edes hieman yritti harrastaa kanssani oli tuo Amerikan neekereiden rag -musiikki, jota Stefan Grossman kävi kerran esittelemässä, ja niistä biiseistä on mieleen jäänyt erityisesti Vestapol. Jostakin systä Antsu ihaili Alice Cooperia, ja Pekka Pohjolaa, sekä Tommy -musikaalia - kun minä taas en ihaillut ketään, enkä tuntenut juuri lainkaan ainakaan populaarimusiikkia. Muistan kun Antsu kertoi posket innosta punottaen Pekka Pohjolan hienoista levyistä, ja Harakka siitä ja siitä, ja kuinka minä siinä myötäilin häntä, että hienoja olivat bassokulut, hienoja - vaikken ollut koskaan kuullut mieheltä yhtään levyä, mutta oli jotenkin mukavaa, että joku oli innostunut jostakin, ja oli ymmärtävinään jotakin hieman paremin kuin muut. Jumbtsibum-bum. Sai vähän itsekin innostua. Minä en kuitenkaan oikeasti digannut Kalsareista, tai Pialoipokkuista, ja kuuntelin radiostakin aina vain sitä mitä sieltä kulloinkin sattui tulemaan, ja ymmärsin englanninkieliset sanatkin yleensä väärin: Lucy in sthe sky is dying, ja vastavaa. Allaolevasta C-kasetin etiketistä näet, että olen myöhemmin korjannut kohdan with diamonds -samoilla, ja voit päätellä myös senkin, mihin ajankohtaan asettuvat omat lauluni Kuka täyttänyt on kärsimysten maljan (eli Turman vaunut) ja Puut pitkät veistetyt sai laivan muodon (eli Laiva), ja noihin aikoihin olen myös laulanut laulun The House Of The Rising Sun, sekä Hän on voittamaton, kai sen tiedät (eli Voittamaton). Etiketti kertoo myös, että olen äänittänyt Irwinin Viuhahduksen, yksinkertaisen purkan, sekä jyrki, jyrki -laulun, joka on J. Leskisen tuotantoa. Myös Alwari Tuohitorvi on päässyt mukaan kasetille. Kun tämä jalo musiikintuntemukseni oli jo tuolloin tuota tasoa, ja kun se ei ole siitä juurikaan parantunut vuosien varrella, voi sanoa, että en ole saanut vaikutteita ainakaan populaarimusiikista.

Alice Cooperkin kuulosti minusta lähinnä irtipäässeeltä hullulta. Ja kuulostaa vieläkin. En myöskään voi nauramatta kuunnella nykyisiä hevibändejä, ja heidän mahtailuaan, koska olen ollut niin monia vuosia ulkopuolella leirin. Toisaalta minun on myönnettävä, että niiden laulujen melodiat ovat kauniita, ja varmaankin monet laulajista pärjäisivät vaikka oppeeroiden tenoreina. Kalsarit eivät koskaan kivunneet maineen kukkuloille, vaan jäivät lähinnä paikallisiksi erikoisuuksiksi, että turhaan menivät nekin ulinat, ja koko Kalsarit -koohotus. Vähitellen Antsun eukostakin kehittyi erittäin kyyninen akka, oikea munahai - vaikka olikin aivan alussa ollut sellainen kaino hippi, joka tuskin tohti pieraistakaan. Ihminen voi muuttua todella paljon elämänsä aikana. Eipä Antsustakaan olisi tullut bändin jäsentä, koska hän menetti jossakin vaiheessa tatsinsa. Kun viimeksi näin Antsua, kertoi tämä posket innosta hehkuen kuinka oli juuri eronnut, ja kuinka oli vihdoinkin vapaa. Silloin viimeistään älysin, että aika bändin perustamiselle, jossa Antsu olisi ollut mukana, oli peruuttamattomasti mennyt ohi. Sinne Antsu jäi bialoipokkuineen huojuen seisomaan, vähä-älyinen vapauden virne suupielessään, ja iloitsemaan uudesta riippumattomuudestaan. Mutta entäpä sitten Taavi Turvantaka? Kyseessähän on miekkonen, jolla ei ole lainkaan sävelkorvaa, ja joka ei osaa soittaa mitään instrumenttia, ja joka on yhtä tavanomainen kuin lika, kuten muuan tavalisen ihmisen vuosisataa elävä hahmo Kurt Vonnegutin kirjassa. Kuitenkin: juuri hänellä olisi ollut ainakin asennetta, ja hänhän olisi voinut hyppiä yläpystyä samalla kun muut soittavat tai laulavat. Hän olisi voinut olla eräänlainen go-go -tyttö, tai sitten hän olisi voinut viskellä muita bändin jäseniä lavalla o-soto-gari -lempiheitollaan.

Koka Wittgensteinille

Taavista tuli kuitenkin kallonkutistaja, ja hän erikoistui alueille, joista hänellä ei ole itsellään ole ollut varsinaisesti mitään normaaleja kokemuksia, ellei sitten puhuta negatiivisistä kokemuksista. Hän piti Doors -yhtyeen soitannosta, joka tietyiltä osin vastasi sitä, mitä hän olisi itse kyennyt All Stars -yhtyeeseen tuomaan, eli mölyämään mukana lievästi nuotin vierestä. Mutta hän ymmärsi hyvin hulluuden teoriaa, mitä Antsu ja Jartsu eivät ollenkaan käsittäneet. Teoriahan käsittelee sitä, miten voidaan tuottaa jotakin arvokasta keräämällä elämämme jätteitä, ja jalostamalla se eräänlaisessa psykedeelisessä prosessissa korkeammalle tasolle, ja kuinka saavutetaan sitäkautta korkeampia sieluntiloja. 70-luvulla kaikki vähääkään kynnelle kykenevät olivat lujasti vasemmistolaisia, mutta palasivat sittemmin takaisin porvareiksi. Jossakin tämän kehityksen vaiheessa Taavi aloitti opiskelunsa, ja silloin ideoimme ja piirsin muutamia kuvia, jotka osoittautuivat erittäin ennustaviksi nykypäivää ajatellen. Kukaan ei olisi voinut edes kuvitella Neuvostoliiton koskaan haoavan, tai Yhdysvaltain hyökkäävän Irakiin, mutta sellaisia teemoja me vain kehittelimme. Terroristit kaappasivat lentokoneita, amerikkalaiset laskuvarjojoukot hyökkäsivät Punaiselle Torille, ihmisiä manipuloitiin järjestämällä erilaisia visuaalisesti tehokkaita näytöksiä, astronautit näkivät millainen maailma on, mutteivät uskaltaneet kertoa siitä kenellekään, ja ydinsotakin käytiin, ja elettin sodanjälkeisessä todellisuudessa. Ihmiset elivät noissa kuvissa suuressa huijauksessa, kuten he elävät tänä päivänä sitä käsittämättä. Näistä syistä Taavi olisi päässyt tuolloin bändiin vaikkei sitä olisi ollut olemassakaan. Taavi piti myös kansanparantajan vastaanottoa, ja kävin kerran katsastamassa paikan. Siellä oli mm. kirves, sangollinen typiä (hiilen päälle muodostunutta hiivettä), pino kolmikantoja, kimppu tuoreita pajunvesoja, ja irtisahattu aitan ovikynnys (jonka yli oli joskus kannettu ruumista), kasa aitoista kerättyjä ruumislautoja, ja kaikkea muuta kansanparantajan sälää.Paikalle tuli sattumalta eräs potilaskin, joka sairasti ns. märäntäjän tautia, johon Taavi keksi oitis parannuskeinot. Oheisessa kuvassa on muuten itse Rotikko-Pekka Maaningalta, ja hänen vastaanotolleen saapunut, asianomaista tautia sairastava miekkonen.

Kun tautia parannettiin, ensin lämmitettiin (tietenkin) sauna. Saunan lämmetessä Taavi meni läheiselle lähteelle, ja osti siellä veden hinkkaamalla hieman kultaa sormuksestaan lähteeseen. Veden hiljalleen lämmetessä Taavi poimi lattialta joitakin yksikesäisiä pajunvesoja, joita hän alkoi hautoa vedessä. ja joukkoon hän vuoli ruumislaudan lastuja. Liemeen laitettiin vielä kolmelta eri veropiiriltä kerättyjä kolmikantoja. Sitten Taavi pesi sairaan vedellä, ja hinkkasi hänen parkkiintunutta nahkaansa pajunvesoilla. Kun mies oli hoidettu tuli paikalle tanakahko nainen, joka sairasti jännetupin tulehdusta. Tapa, jolla tämä tauti parannettiin, näkyy allaolevasta kuvasta, jossa kaksi naista menneiltä vuosikymmeniltä on polvillaan aitassa parannustapahtuman aikana.

Kipeä nainen laittoi kätensä käskettäessä aitan ovikynnykselle, ja Taavi (kuvassa sirppiä heiluttava nainen) alkoi hakata hiljalleen kirveellä käden molemmin puolin, ja nainen kysyi vänäjävällä äänellä: mitäs ha--hakk--kaat? - johon Taavi (kumealla äänellä) vastasi: hakkaan naria! Ja niin oli sekin tauti parannettu. Mutta vielä tuli paikalle mies, jonka sormi oli palanut. Taavi haki oitis kermaa, ja lusikoi sen joukkoon typiä lattialla olevasta ämpäristä, ja alkoi lukea loitsuja kumealla äänellään, jonka jälkeen hän voiteli käden valmistamallaan tulenjälenvoiteella. Kun kysyin Taavilta, mistä tämä oli kaiken oppinut, vastasi hän, että muuan Rotikko-Pekka Maaningalta oli kirjoittanut aiheesta pienen kirjasen 1920-luvulla, ja Wartburg Wittgenstein oli tehnyt aiheesta laajahkon tutkielman, ja saanut työstään Suomen Akatemialta palkinnoksi Wartburg-pallon, joka myönnetään vuosittain erittäin onnistuneesta tutkielmasta. Allaoleva kuva kuvaa taas menneitä aikoja, eli aikaa jolloin Taavi vielä haki Tukholmasta rocklevyjä Katsokaa miestä allaolevassa kuvassa: mahtoi löytyä levyjä ainakin pienempään tarpeeseen - jollei suurempaankin.

Kun näitä kuvia katselee, täytyy muistaa, että mitään bändiä ei koskaan perustettu, ja tuskin tullaan enää perustamaankaan, sillä se olisi pitänyt tehdä ajoissa - ja otollinen aika on ohi. Toisaalta: vaikka tässä kuvatut ihmiset olisivatkin todella olemassa, on heidän nimensä keksittyjä, koska ne olisivat muutoin mitä todennäköisimmin jonkun hakukoneen haarukassa. Mutta mitä taas bändiin tulee, on ikäänkuin jokin asia olisi suorastaan tyrkyllä, jotta ihmiset siihen tarttuisivat, mutta he vain seisovat kuin lumottuina kykenemättä tekemään mitään. Sitten aika vain menee ohi, ja tarjoaa jotakin huonompaa kun parempi ei kelvannut. Kun ajattelee koko ihmiselämää, on sen kulku yleensä sellainen, että aluksi melkien kaikki on tarjolla, mutta aika nopsaan koittaa se aika, jolloin tarjolla ei ole muuta kuin kivulloinen kuolema - jos sitäkään - sillä jo valmiiksi kuollut ei oikeasti kuole edes kuolleessaan. On lopulta vain yden miehen bändin todellisuus, ja onneksi nykytekniikalla on mahdollista korvata hankalat soittaja-ihmiset, jotka kuitenkin temppuilisivat monin tavoin, ja osoittaisivat milloin mistäkin mieltään, ja joiden jorinoihin kyllästyisi. Tietokoneohjelmille ei tarvitse maksaa palkaakaan. Jokin rumpuohjelmahan rummuttaa vaikka maailman tappiin saakka, kun taas ihmis-rumpali väsyy, ja ratkeaa ryyppäämään, tai kärsii masennuksesta ja tekee lopulta kuitenkin itsemurhan. Kyllä koneet aina vänisevät ihmiset voittavat, ja yhden miehen yhtye voi olla valmiiksi yksin jo eläessään, ja totuttautua jo etukäteen kalseaan elämään tuonelassa, jossa kaikki ovat yksin seulomassa seinähirttään, ikävässä ainaisessa. Ja niin edelleen ja edellleen. Mikään ei tule yllätyksenä miehelle joka on varautunut kaikkeen, kuten Simpauttaja sanoi. Ja siunatuksi lopuksi voikin todeta erään hölmön lappeenrantalaisen naisen tavoin: Mie oon Riston kans' alasti nii paljo ku vaa mahollista! Olkaa tekin.