Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Timon MBNET etusivulle - Click here to return back to the front page of Timos' MBNET homesite

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Joitakuita pohdintoja sivulle Click here to return back to the Some ways Of Thinking page

Baderman, Lönnrot, ja kumppanit

Johdanto

Esitän tässä joitakin kertomuksia, joissa hahmoina ovat mm. Elias Lönnrot ja Elmau Baderman - kumpikin muuten olivat/ovat ihan todellisia henkilöitä. Elmau Baderman oli saksalainen arkkitehtiylioppilas, jonka vanhempani poimivat tienposkesta, ja toivat kotiin. Kävin tuolloin oppikoulua, ja osasin pari sanaa englantia. ”I'm a schoolboy”. Olisi pitänyt jättää se sinne – nykkumalatojaan etsimään. Mitä näistä hyysäämään, sakemanneista. Jos tässä joku kysyy, onko tässä jutussa esiintyvä Lönnrot se sama Lönnrot, josta jo joskus koulussa on puhuttu, niin siihen voi vain vastata, että vaikka yhtäpitävyyttä nimessä onkin, niin se voi olla näenäistä, koska kukaan ei voi ristiriidattomasti esittää, millainen todellinen Lönnrot oli, ja mitä hän milloinkin asioista ajatteli. Vaikka Lönnrot esitetään useinkin hänestä kerrotuissa tarinoissa ihka vaatimattomana ja köyhänä miehenä, oli hänellä elämänsä aikana useitakin kunnon pytinkejä, joissa kelpasi toki asua.

Tuossa ylhäällä näet Lönnrotin Kajaanista ostaman talon. Vielä nykyäänkin tätä pidettäisiin aikamoisena pytinkinä, vaikka sen itse sanonkin – ja sanonkin. Tuollaisen talon ylläpito edellyttää palvelusväkeä, ja kaikenlaisia piikoja, joten se siitä köyhyydestä. Talossa oli komea sisäpiha, jonne Lönnrot veti pihakoivut Hauholasta, lähellä sijaitsevasta maapaikasta, jonka hän niinmuodoin myös omisti. Se oli kai eräänlainen datŝa, kuten meillä päin Venäjää sanotaan. Eihän Lönnrot köyhä ollut, ja vaatimatomampi mies olisi asuskellut hyvinkin paljon pienemmässäkin talossa, mutta niin vaatimaton ei ole erkkikään. Mutta jättäkäämmme jo Lönnrot lillimään omaan vaatimattomuuteena.

Tein itse nämä kertomukset jo vuosia sitten, ja tarkoituksenani oli vain esittää tarina, joka olisi tyhjä sisällöstä - eli muistuttaisi mahdollisimman paljon ihmisten päivittäisiä puheita toisten ihmisten kanssa. Sanovathan ihmiset hyvin yleisesti, lähtiessään vierailulta, isäntäväelle (sitä todella tarkoittamatta), että "tulkaa, tulkaa tekin meillä käymään" - ja nämä taas puolestaan huokuvat "oikein mukavaa, että kävitte". Isännät ajattelevat todellisuudessa, että nyt niistä saatanoista vihdoin päästiin – ja vierailijat puhisevat tahollaan, että oli varmasti laitimmainen kerta kun tuossakin hyyskässä tuli käytyä. Se on sitä suomalaista small talk -jorinaa, ja vastaa hyvin tässä olevia Baderman -tokaisuja. Mitä tässä esitettyjen tarinoiden todellisiin asiasisältöihin tulee, ovat ne tosia vain jos ne sellaisiksi uskotaan. On lähes varmaa, ettei esimerkiksi Väinämöistä ole koskaaan ollut olemassa tiettynä, historiallisena henkilönä, mutta vastaavanlaisia, vanhoja, irstaita pukkeja, on ollut täysin riittämiin. Väinämöinen on siis erittäin tosi henkilö, vaikei olekaan olemassa. Vaikka: eihän hänessä kyse ollut edes tällaisesta todellisuuden lajista, vaan hän edustaa puhtaimmillan myyttien aikaa, joka on loppumassa, ja tilalle on astumassa teknologian kolkko todellisuus, joka on vievä tuhkatkin pesästä - kulunutta ilmaisua käyttääkseni. No, aikanaan hyviä tarinaniskijöitä arvostettiin suuresti, ja heidän tuloaan oikein odotettiin, erityisesti sellaisille seuduille, jossa ei omasta takaa pikkuväinämöisiä ollut. Tässä tulee hakematta mieleen elokuva Punainen viiva, jossa Jussi Jurkka antaumuksella esittää poliittista agitaattoria, joka kiihtyy puhuessaan valtavaan intoon, ja tempaisee mukaansa kaikki läsnäolevat - tai elokuva Maa on syntinen laulu, jossa saarnaaja yltää samanmoiseen suoritukseen, ja myös elokuvassa Siunattu hulluus on samanmoinen saarnamies.

Eiväthän ihmiset, todennäköisesti, kummassakaan tapauksessa, aivan sydänjuuriaan myöten uskoneet näiden tarinoihin, mutta olihan se kaikki jotakin erilaista kuin arjen pakerrus, ja päivittäiset rutiinit. Väinämöisellä oli vielä sekin etu puolellaan, että jos oikein huonosti oli käymässä, niin vastapelurin saattoi laulaa vaikka suohon, ja saarnamies pelotella helvetin lieskoilla. Herkkäuskoisuutta kaikki tyynni. Kertojat ja intomiehet ovat aina iskeneet tähän saumaan, ja aina yhtä hyvällä menestyksellä. Teos "Seitsemän veljestä" ei olisi oikeastaan mitään ilman siihen liitettyjä oheistarinoita, tai legendoja, ja ei voi kun ihmetellä veljesten intoa kuulla niitä aina tilaisuuden tullen. Toisaalta veljekset olivat samanaikaisesti innolla osallistumassa erilaisin väkivaltaisiin kohtaamisiin toukolalaisten, tai virkavallan kanssa, ja tarinoiden opetukset eivät näyttäneet jättävän heidän sieluunsa minkäänlaista siloittavaa jälkeä. Tässä voisikin kysyä, oliko muinainen eräelämä jotensakin tasapainoisempaa, ja vailla ristiriitoja esivallan kanssa. Mene ja tiedä. Tällaisen kadotettuun menneisyyteen liittyvä okkulttisen läheiskokemuksen voi saavuttaa ilman erityisiä tarinoitakin menneisyydestä. Mene yksin jollekin sellaiselle paikalle, josta on hyvä näkyväisyys joka suuntaan kymmenien kilometrien säteelle. Siinä seistessään voi ainakin laimeasti kuvitella itsensä ensimmäiseksi, joka näkee edessään koskemattoman, ja rannattoman erämaan, jossa ihmisjalka ei ole ennen astunut. Tällainen on se suuri, ja kadotettu hetki, jolloin ensimmäinen vaeltaja voi nähdä erämaan kaikessa voimassaan - ennekuin ihmiset sen sittemmin turmelivat, ja laskivat sen kiville ja kannoille tietyn rahallisen vaihtoarvon, ja jättivät lopulta jäljelle vain tundran maiseman. Nykyään kertojille ei enää ole sosiaalista tilausta, vaikka parhaimmillaan kyse on eräänlaisesta kertakäyttötaiteesta, ja tilanteiden hahmotuksesta. Tämän päivän tarinat ovatkin vailla sisältöä, ja lyhyitä, kuten:

"Elmau Baderman kääri matrassinsa kokoon, sulloi repuunsa manttelin, jalkarätit, ja lähti siltä seisomalta Suomeen tutustumaan Alvar Aallon teoksiin, joista oli kuullut professorinsa puhuvan".

tai

"Elias Lönnrot oli innokas metsämies - aina kiilloittamassa asettaan niin sisällä kuin ulkonakin -ja sisältä ja ulkoa. Kerrankin hän meni metsälle eikä saanut mitään. Meni toistekin - mutta samoin laihoin tuloksin. Kun tämä ikävä asia oli toistunut muutamia kertoja, laimeni Eliaksen metsästysinnostus kerta kerralta - ja loppui sitten vähitellen kokonaan".

Lönnrotin roilailuja ja toisten toilailuja

Eliaksen sauna-aversion synty

Elias Lönnrot oli, toden, totta aivan antaumuksellinen saunan ystävä - aina näet keikkumassa saunan lauteilla jo pienestä naassikasta asti. Kerran, jo vanhempana, hän löysi Helsingistäkin oivallisen saunan, jossa oli oikein lattiakaivo - ja sen päällä jykevä valurautainen sihti. Meni sitten kerrankin tähän kyseiseen saunaan, tavalliseen tapaansa, ja kylveskeli aikansa, ja huikkasi sitten silkkaa ystävällisyyttään saunapiialle oven läpi:

"Miina panee vaan puita pesään, ja menee pois, konsa itsekin täältä kotuo selviän".

Kylvettelee siinä sitten ähkien itseksensä, ja lämpö alkaa selvästikin kohota. Heittelee ripsauttelee siinä vielä vettäkin kiukaalle, ja lämmintä tuntuu hyvästi riittävän, ja siitäkin vielä lisivän. Sitten yrittää hän jäähylle pukukamariin, mutta saunan ovi on juuttunut tiukasti kiini, ja ei tunnu mitenkään aukeavan - vaikka häntä kuinka rynkyttäisi oikein hartiavoimin. Miinakin lie jo mennyt. Ja lämpötila senkun kohoaa, koska Miina häntä hyvästi lisäsi koko sylyksellisen ennen lähtöään. Alkaa jo tuntua Eliakseltakin tukalalta – saunan ystävästä - ja viimein vetäytyy mahalleen saunan vankkatekoisen valurautasihdin päälle, josta hieman huokuaa viileämpää. Niin odottaa hän aamuun - ja sen koommin ei hän enää saunaan menekään.

Elias ja tiiviimmän tulkinnan kaipuu

Tiedetään, että Elias Lönnrot keräsi kaiken liikenevän vapaa-aikansa runoja, joita hän sai vanhat ukot itselleen mieluusti kertomaan. Kuunteli niitä enimmän ajan toinen käsi poskella, ja toisella kirjoittaen, ja ukot jorisivat tarinoitaan. Elias olisi niin toivonut, että heitä olisi aina ollut kaksi, ja sitten nämä olisivat istuneet penkillä vastakkain, ja tarttuneet toisiaan käsi kädestä oikein käsipäivää, ja veivanneet voimallisesti edestakaisin niin, että penkijalat olisivat vauhdissa nitisseet, ja ukkojen äänet kohonneet falsettiin - mutta kun ei niin ei. Nämä vain istuksivat jossakin saunan - tai tuvannurkassa, ja ynisivät siinä hiljalleen, silmät puoliummessa omia juttujaan. -Että Väinämöinen teki sitä, ja Lemminkäinen taas tätä. Elias alkoi vähitellen leipääntyä, ja leipääntyi yhä enemmän - kun mistään ei tuntunut löytyvän kahta reipasta ukkoa, jotka olisivat veivanneet innolla, ja voimallisesti edestakaisin. Olisi siinä ollut sitä performanssia. Ja niin runonkeruu jäi ikään kuin itsestään vähemmälle, ja lopulta hupeni täysin olemattomiin

Elias lenkkeilijä

Henrik linnustaja sai nimensä siitä, että sai tiedon kuninkaaksi tulostaan ollessaan par'aikaa linnustamassa. Niinpä voitaneen samaisella logiikalla käyttää myös ilmaisua Elias lenkkeilijä, koska tämä vastaanotti tiedon kansan muinaisista runoista ollessaan juuri lenkkeilemässä. Tämän pani merkille myös A.V. Linsén, joka teki aiheesta osuvan piirroksenkin, jonka näet yllä. Lieneekö ollut ihka ensimmäinen sauvakävelijäkin, vaikkakin vain yhdellä sauvalla (ja, kenties, kahdella pallolla). Elias Lönnrot oli todellakin innokas lenkkeilijä - vaikkakin hän peitteli alkuvuosina intohimonsa mainittuihin runonkeruumatkoihinsa. Kun vuodet kuluivat, alkoivat muutkin nähdä että kylläpä se Elias alvariinsa veivaa noita maanteitä ja kujanteita. Aivan tavatonta noihin aikoihin olikin - että joku aivan asiakseen juoksenteli pitkin mäkiä joutavan perässä, ja heilui puiden vankemmissa oksissa kuin orava ikään. Vanhemmiten Elias arkaantui niin, että alkoi piileskellä ihmisiä - ja pakeni kerrankin vallan metsään, kun lähetystö tuli häntä onnittelemaan. Lopulta ei hän metsissä, ja tiedettiin hänen edelleen elelevän paikkakunnalla koska nauriita ja papuja hävisi ajoittain ihmisten halmeista. Syksyn tullessa jahtivouti päätti, että Elias on saatava ihmisten ilmoille - ja järjesti suuren jahdin, jossa oli mukana kymmenittäin paikkakuntalaisia. Ovelahan Elias oli, ja monet juonet osasi kiertää, mutta lopulta hänet saarrettiin eräälle paloaukealle, ja saatiin kiinni. Mutta kauaa ei hän pysynyt aituuksessaan, vaan siitä aina karkasi, niin vähitellen jättivät ihmiset hänen omiin oloihinsa, ja jahtivimma hupeni lopulta olemattomiin.

Eliaan lapsuuden riemuja

Kerranpa venäläiset sotamiehet tapasivat pienen Elias Lönnrotin, kun tämä kulki kerjuumatkallaan Tammelan tai Turun suunnassa. Sitoivat pojan naruun, ja kastoivat sitten kaivossa. Kerrassan mainio pila ... mahtoi naurattaa viikkokausia myöhemminkin moinen temppu. Mutta eipä tämä vielä mitään. Sanoipa tätä aikaisemmin Eliaksen isäkin kuultuaan, minkä nimen pappi oli pojalleen antanut, että olisi siitä pitänyt tehdä Hulikka, ja äitinsä ehdotti äkeissään jopa Tuisku-Jaakkoa. Oli näet niin, että kastuumatkalle oli lähetetty naapuritorpan muori, joka oli matkalla ehdotetun nimen unohtanut. Ja niinpä pastori Procopæus sai etsiä almanakasta kastettavalle nimen. Että kyllä sitä entisaikoina sitä hauskaa piisasi, ja elämä näytti köyhällekin ne aurinkoiset kasvonsa.

Elmau Badermanin pantseistiset näkemykset

Elmaun Suomeen tulo

Kun Elmau Baderman saapui ensimmäistä kertaa Suomeen, ei hän osannut kuin kaksi sanaa meidän vaikeaa kieltämme - nimittäin sanat "nukkua" ja "lato".

Elmaun matrassin salat

Elmau Baderman makasi iänikuisella matrassillaan kiihkeästi savukettaan imien, ja katseli silmät ymmyrkäisinä killittäen katon himmeää läiskää. Sitä ei ollut siellä eilen, mutta nyt se näytti suorastaan killuvan siellä. Siinä oli riittävä vatuloimista tuleviksikin viikoiksi ulkomaiselle arkkitehtiylioppilas Elmaulle, ja siitä oli muodostuva kerrassansa hänen turhan elämänsä koko sisältö.